Argumentaatiovirheet
Tälle sivulle kokoan argumentaatiovirheisiin liittyvät videot. Videoihin liittyen on listaus lähteistä ja hyödyllisistä linkeistä täällä. Kuvaa klikkaamalla saat videon näkyviin.
- "Kaikki", "aina", "ei koskaan" – onko tämä ajatusvirhe tuttu?
- Aristoteles ja "Sofistiset kumoamiset"
- Ad hominem – helpoin tapa "voittaa" väittely
- Olkiukko voittaa väittelyn, jota ei koskaan käyty
- Teräsukko – näin väittelyä voi parantaa
- Osoita, ettei ufoja ole – näin sinulle sysätään todistustaakka
- Miksi me edes väitellään?
- Vihervassari vai kapitalisti? – Väärä dilemma
- Johtaako päätös todellakin katastrofiin? – Kalteva pinta
- Yksi retkahdus, kaikki pilalla? – What the Hell -ilmiö
- "Ihan läpällä heitin" – tällainen on Schrödingerin mätisäkki
- Titteli ei ole todiste – Auktoriteettiin vetoaminen ja Galileo-virhepäätelmä
- Ootko ihan varma? – "merileijonointi" kuormittaa keskustelua
- Gish gallop ja hölynpölyn epäsymmetriaperiaate
”Kaikki”, ”aina”, ”ei koskaan” – onko tämä ajatusvirhe tuttu?
“Somessa ei voi keskustella järkevästi” – vai voiko? Yleistyksiä on tosi helppo heitellä, jos niitä ei tarvitse perustella mitenkään – tai perusteeksi riittää esimerkiksi vain oma yksittäinen havainto. Tällä videolla puhutaan hätiköidystä yleistyksestä, joka on yksi yleisimmistä argumentaatiovirheistä. Siihen varmaan jokainen meistä välillä syyllistyy. Argumentaatiovirheisiin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ne tekevät loogisen keskustelun mahdottomaksi – asia ei etene, ymmärrystä ei synny. Kannattaa kiinnittää seuraavalla kerralla huomiota, kun puheessa esiintyy ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan” tai jokin muu yleistys. Mieti, onko asia tosiaan niin, vai onko kyseessä ajatusvirhe. Argumentaatiovirheet osa 1.
Aristoteles ja ”Sofistiset kumoamiset”
Argumentaatiovirheet eivät ole uusi juttu. Jo Aristoteles oli niistä huolissaan yli 2000 vuotta sitten.
Antiikin Kreikassa kierteli niin sanottuja sofisteja, jotka opettivat maksusta nuorille miehille väittelytaitoja — ja samalla myös vaikuttamisen keinoja. Argumentaatiovirheet ja looginen pätevyys eivät olleet keskiössä. Tärkeintä oli voittaa keinolla millä hyvänsä ja saada yleisö tai tuomari omalle puolelle. Totuudesta viis. Tähän ongelmaan Aristoteles tarttui kirjoituksessaan Sofistiset kumoamiset, jossa listasi erilaisia argumentaatiovirheitä. Sofismia esiintyy yhä — ja siksi se kannattaa oppia tunnistamaan. Argumentaatiovirheet osa 1 EXTRA, taustatietoa.
Ad hominem – helpoin tapa ”voittaa” väittely
Donald Trump on tullut tunnetuksi siitä, että hän nimittelee poliittisia vastustajiaan, mm. “Unelias Joe” ja “Kiero Hillary”. Pyrkimyksenä on siirtää huomio väitteestä henkilöön – luoda mielikuva, ettei tämän ihmisen sanomisiin ole luottamista. Tämä on yksi esimerkki ad hominem -argumentaatiovirheestä eli ihmistä vastaan hyökkäämisestä. Vaikka puhujan luotettavuutta voi arvioida, se ei yksin kerro, onko itse väite totta. Argumentaatiovirheet osa 2.
Olkiukko voittaa väittelyn, jota ei koskaan käyty
Olkiukko-argumentti tarkoittaa sitä, että toisen väite vääristetään helpommin kumottavaan muotoon. Esimerkiksi henkilö A sanoo: ”Lihansyöntiä kannattaisi vähentää terveys- ja ympäristösyistä.” Henkilö B: ”Haluat siis kieltää lihansyönnin ja pidät lihansyöjiä huonoina ihmisinä”. Näin B ei vastaa alkuperäiseen ajatukseen, vaan sen kärjistettyyn versioon. Yksi muoto tästä on myös hollow man eli ontto mies – eli väite keksitään: puhutaan siitä, mitä “jotkut sanovat”, vaikka kukaan ei oikeasti ole niin sanonut. Argumentaatiovirheet osa 3.
Teräsukko – näin väittelyä voi parantaa
Edellisessä videossa puhuin olkiukko-argumentaatiovirheestä – toisen väite vääristetään helpommaksi kumota. Teräsukko ”Steel man” tekee päinvastoin. Siinä vastapuolen argumentti esitetään mahdollisimman vahvana ja reiluna versiona – ja vasta sitten siihen vastataan. Tämä parantaa keskustelua: se selkeytyy, kun ei jumiuduta omiin poteroihin – yhteisymmärrys tai rakentavat ratkaisut voivat löytyä helpommin. Argumentaatiovirheet osa 3 EXTRA.
Osoita, ettei ufoja ole – näin sinulle sysätään todistustaakka
Ufoja on olemassa, koronarokotteissa on mikrosiruja – osoita ettei ole! Kuulostaako tutulta? Tämä on klassinen argumentaatiovirhe: todistustaakan siirtäminen.
Se, joka väittää, on velvollinen perustelemaan — ei ole vastapuolen tehtävä kumota väitettä. Filosofi Bertrand Russelin kuuluisa teekannu avaruudessa -vertaus kiteyttää idean: jos jotain ei voi kumota, se ei silti ole automaattisesti totta. Argumentaatiovirheet osa 4.
Miksi me edes väitellään?
Haluatko lisätä lihansyöntiä ja yksityisautoilua? Sano vain: “kaikkien pitäisi lopettaa lihansyönti ja autoilu.”
Siinä, miksi ihmiset väittelevät asioista ja vastustavat toisen näkemyksiä, ei ole kyse vain faktoista. Ristiriita omien uskomusten kanssa (kognitiivinen dissonanssi), tunteet, identiteetti ja koettu painostus vaikuttavat usein enemmän. Väittelylle voi olla myös muita motiiveja: esimerkiksi joillekin se on viihdettä, sosiaalinen skaba, toiset haluavat näkökulmia mielipiteensä muodostamiseksi. Ehkä kannattaakin somekeskusteluissa pitää mielessä, että ihmisillä on erilaisia motiiveja. Joillakin aihe on mennyt tunteisiin, joku haluaa provosoida, joku tietää lisää ja joku vain ”voittaa”.
Tämä on Argumentaatiovirheet osa 4 EXTRA
Vihervassari vai kapitalisti? – Väärä dilemma
““Oletko vihervassari vai kapitalisti? Suvakki vai rasisti? Ympäristönsuojelija — vai etkö välitä ympäristöstä?” Kuulostaako tutulta? Kyseessä on argumentaatiovirhe nimeltä väärä dilemma (tai väärä dikotomia). Siinä ihmiselle annetaan vain kaksi vaihtoehtoa tilanteessa, jossa todellisuudessa näkökulmia ja vaihtoehtoja on paljon enemmän.
Tällaista mustavalkoistamista näkee usein propagandassa, politiikassa, somessa ja mainonnassa — ja se voi kaventaa keskustelua. Esimerkiksi Suomessa NATO-keskustelussa ja Britanniassa Brexit-äänestyksen yhteydessä syntyi vahva kahtiajako: “me vastaan ne”.
Tunnettu historiallinen esimerkki on 1400-luvun Englannista peräisin oleva Mortonin haarukka. Kuninkaan kansleri John Morton jakoi aateliset kahteen ryhmään: leveästi eläviin ja vaatimattomasti eläviin. Lopputulos oli kuitenkin sama — molemmilta kerättiin lisää veroja. Tätä kutsutaan myös bifurkaatioksi eli kahteen haaraan jakamiseksi.
Väärän dilemman voi tunnistaa kysymällä: “Ovatko nämä todella ainoat vaihtoehdot?” Kun maailma jaetaan jatkuvasti kahteen leiriin — “meihin” ja “niihin” — nyanssit katoavat ja kriittinen keskustelu kuihtuu, on vain pakko valita puoli.
Tämä on Argumentaatiovirheet osa 5.
Johtaako päätös todellakin katastrofiin? – Kalteva pinta
“Jos sosiaalisen median alustat alkavat sensuroida tiettyjä mielipiteitä, esimerkiksi rasistisia kommentteja, lopulta mitään vapaata keskustelua ei enää voida käydä.”
”Jos sallimme opiskelijoiden hyödyntää tekoälyä, pian kukaan ei enää opi kirjoittamaan, ajattelu heikkenee, yliopistot romahtavat ja koko sivistys katoaa.” Nämä ovat esimerkkejä ”kalteva pinta”-argumentaatiovirheestä, jossa ensimmäinen päätös esitetään askeleena kohti paljon vakavampaa lopputulosta. Idea muistuttaa sanontaa: ”Kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden”.
“Jos valvon tänään liian myöhään, koko unirytmi menee pilalle eikä työnteosta tule enää mitään. Koulussa: ”Jos joustetaan yhdessä säännössä, kohta ei totella enää mitään sääntöjä”.
Joskus voi olla ihan ok pelätä pahinta, mutta kaltevan pinnan voi yrittää tunnistaa kysymällä: Mikä tarkalleen johtaa seuraavaan vaiheeseen? Onko kehitys todellakin väistämätön vai vain mahdollinen? Löytyykö näyttöä siitä, että näin voisi oikeasti tapahtua? Voiko tapahtumaketjun pysäyttää jossain vaiheessa?
Kaltevaa pintaa voidaan käyttää myös manipulointiin: uhkaava tulevaisuuskuva herättää pelkoa, huolta tai vihaa, saa ihmiset reagoimaan voimakkaammin – ja toimimaan halutulla tavalla.
Argumentaatiovirheet osa 6.
Yksi retkahdus, kaikki pilalla? – What the Hell -ilmiö
Yksi suklaapala – ja herkkulakko on pilalla. Yhdet väliin jääneet kuntosalitreenit – ja koko treeniohjelma menee pieleen. Yksi savuke pitkän tauon jälkeen – ja se oli siinä sitten se lakko. Yksittäisellä retkahduksella voi olla vahva psykologinen vaikutus: tulee tunne, että kaikki on pilalla – ja herää ajatus ”No hitto, antaa mennä sitten”. Tätä kutsutaan psykologiassa What the Hell -vaikutukseksi: pieni virhe synnyttää syyllisyyttä, syyllisyys heikentää itsehillintää ja tulee ajatus, että peli on menetetty. Lopputuloksena on lisää retkahduksia.
Ilmiö liittyy läheisesti kalteva pinta -argumentaatiovirheeseen. Siinä missä kaltevassa pinnassa yhdestä päätöksestä ennustetaan katastrofia, What the Hell -ilmiössä sama ajattelutapa kohdistuu omaan käyttäytymiseen: yksi lipsahdus nähdään merkkinä siitä, että kaikki on menetetty.
Miten ”peli on menetetty”-ajatuksesta pääsee yli ja noidankehän voi murtaa? Kannattaa retkahduksen jälkeen tunnistaa omat ikävät tunteensa ja puhua itselleen lempeästi ja myötätuntoisesti: tämä oli vain yksi lipsahdus, ei vielä mikään katastrofi – tästä selvitään, kaikki ei ole pilalla. Kannattaa myös jo lähtökohtaisesti välttää liian ehdotonta, mustavalkoista ajattelua ja olla joustava asettaessaan tavoitteita itselleen. Yksi huono päätös ei määritä koko matkaa, eikä yksi lipsahdus ei ole romahdus. Argumentaatiovirheet osa 6 EXTRA.
”Ihan läpällä heitin” – tällainen on Schrödingerin mätisäkki
!! Pahoittelut heti alkuun: videon esimerkki on tarkoituksella kärjistetty ilmiön havainnollistamiseksi. Se ei ole oma mielipiteeni eikä edes hyvä vitsi. Videolla käsitellään ilmiötä, jota voidaan suomeksi kutsua nimellä Schrödingerin mätisäkki (Schrödinger’s douchebag). Se on uudehko, sosiaalisen median kautta tullut nimitys ilmiöstä, jossa ihminen päättää vasta muiden reaktion perusteella, oliko vakavissaan vai “vain vitsailemassa”. Esimerkiksi: ”Ehkä poliitikot pitäisi korvata tekoälyllä. Vaikea kuvitella, että päätöksenteko siitä huononisi.” Jos ihmiset ovat samaa mieltä: ”Juuri tätä tarkoitinkin.” Jos ihmiset närkästyvät: ”Sehän oli vain läppää.”
Schrödingerin mätisäkissä ei ole kyse varsinaisesta argumentaatiovirheestä vaan retorisesta keinosta, joka liittyy strategiseen monitulkintaisuuteen. Viesti jätetään tarkoituksella epäselväksi, jolloin sen merkitystä voidaan muuttaa jälkikäteen. Tällöin hyvinkin provosoivan tai loukkaavan viestin voi esittää ilman, että siitä tarvitsee kantaa vastuuta. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi ilmiö.
Keskustelun kannalta tämä on ongelmallista, koska yhteisymmärrystä on vaikea rakentaa, jos vastapuolta sumutetaan — eikä tiedetä, oliko kyseessä väite vai vitsi. Huumori on täysin sallittua, mutta ihminen on vastuussa sanomisistaan. ”Se oli vain vitsi” voi olla selitys – mutta ei aina riittävä puolustus. Argumentaatiovirheet osa 7.
Titteli ei ole todiste – Auktoriteettiin vetoaminen ja Galileo-virhepäätelmä
”Tässä on lääkäri, joka paljastaa totuuden rokotteista.”
Tällainen ”uutinen” voi tulla vastaan esimerkiksi somepostauksissa. Väite voi kuulostaa vakuuttavalta, koska lääkäri on asiantuntija. Mutta kyseessä voi olla vääränlainen vetoaminen auktoriteettiin.
Tunnettu esimerkki on lääkäri Andrew Wakefield, joka julkaisi vuonna 1998 tutkimuksen MPR-rokotteen ja autismin yhteydestä. Tutkimuksen aineisto osoittautui myöhemmin vääristellyksi, artikkeli vedettiin pois ja Wakefield menetti lääkärinoikeutensa. Silti hänen nimeään käytetään edelleen rokotevastaisissa väittelyissä todisteena siitä, että “lääkäritkin ovat eri mieltä”.
Samanlaista retoriikkaa nähtiin koronapandemian aikana. Lääkäri ja tutkija Robert Malone nousi näkyväksi rokotekriitikoksi, ja hänen aiempi työnsä mRNA-teknologian parissa teki hänestä monien silmissä erityisen uskottavan.
Auktoriteettiin vetoamisessa väitteen tueksi tarjotaan henkilön asemaa: esimerkiksi professori, Nobel-palkittu, Yhdysvaltain presidentti. Todellisuudessa ratkaisevaa ei ole titteli vaan näyttö.
Toisaalta asiantuntijaan vetoaminen ei ole automaattisesti argumentaatiovirhe – useinhan asiantuntijoita kannattaa kuunnella ja väitteet perustuvat tutkimustietoon. Oleellista on kysyä: Onko henkilö oikeasti juuri tämän alan asiantuntija? Jos on, perustuuko hänen kantansa tutkimusnäyttöön? Onko näkemys selvästi poikkeava vrt muiden asiantuntijoiden näkemykseen – tai onko riittävät perusteet väittää toisin? Perustuuko väite yksittäiseen tutkimukseen vai laajaan tutkimusnäyttöön?
Auktoriteettiin vetoamisen sukulainen on niin sanottu Galileo-virhepäätelmä (Galileo fallacy/gambit). Sen logiikka menee näin:
”Galileota pidettiin aikanaan hulluna ja ajateltiin, että hän väärässä – mutta osoittautui, että hän oli oikeassa. Minunkin epäillään olevan väärässä. Siis minäkin olen oikeassa.” Galileon tarina ei kuitenkaan todista, että jokainen toisinajattelija olisi oikeassa. Argumentaatiovirheet osa 8.
Ootko ihan varma? – ”merileijonointi” kuormittaa keskustelua
Henkilö A: 2024 oli mittaushistorian lämpimin vuosi ja ensimmäistä kertaa maapallon keskilämpötila ylitti 1,5 asteella esiteollisen ajan tason.
Henkilö B: Oletko ihan varma? A: Kyllä. Tämä perustuu useisiin riippumattomiin mittaussarjoihin.
B: Mistä tiedät, että ne ovat luotettavia? A: Niitä ylläpitävät useat tutkimuslaitokset, ja tulokset ovat keskenään hyvin yhteneviä.
B: Voitko olla täysin varma? A: Onko jokin tietty mittaus tai tutkimus, jota epäilet?
B: Ei, en epäile mitään erityistä. Kysyn vaan: ootko ihan varma?
Edellinen keskustelu on esimerkki merileijonoinnista (sealioning). Se on keskustelutaktiikka, jossa henkilö esittää loputtomasti kysymyksiä ilman, että kertoo, mikä väitteessä on hänen mielestään ongelmallista. Nimi tulee vuonna 2014 David Malkin julkaisemasta Wondermark-sarjakuvasta, jossa merileijona alkaa perätä ihmiseltä väitteelle perusteluja ja seuraa keskustelukumppania jatkuvasti kaikkialle. Se vaatii loputtomasti perusteluja, koska “haluaa vain keskustella”. Malkin kertoi halunneensa kuvata sitä, miten kuka tahansa voi ryhtyä kuormittamaan toista ja vaatimaan tältä loputtomasti huomiota.
Merileijonointia on verrattu myös palvelunestohyökkäykseen (DoS), sillä samalla tavoin kuin palvelunestohyökkäys kuormittaa verkkopalvelinta, merileijonointi kuormittaa keskustelijaa – ja voi saada hänet uupumaan vastaamiseen tai hermostumaan, mikä on usein tarkoituskin.
Miten erottaa merileijonointi vilpittömästä kyselystä? Vilpitön kysyjä kertoo, mikä häntä askarruttaa, on kiinnostunut vastauksesta ja on valmis arvioimaan näyttöä.
Merileijonoinnissa ongelmaa ei yksilöidä, vastaukset johtavat vain uusiin yleisiin kysymyksiin eikä keskustelu etene.
Mikä avuksi?
Kysy: ”Mikä väitteessäni on mielestäsi ongelma?” ”Millainen näyttö olisi mielestäsi riittävä?” Jos keskustelukumppani ei vastaa, tavoitteena voi olla vain epäilyn ylläpitäminen ja keskustelun pitkittäminen. Argumentaatiovirheet osa 9.
Gish gallop ja hölynpölyn epäsymmetriaperiaate
Tunnetko Brandolinin lain?:
”Hölynpölyn kumoaminen vaatii moninkertaisesti enemmän energiaa kuin sen tuottaminen.”
Kyseessä on vuonna 2013 italialaisen ohjelmistokehittäjän Alberto Brandolinin muotoilema ”hölynpölyn epäsymmetriaperiaate”. Se kuvaa osuvasti monia keskustelutilanteita. Siihen liittyen on myös retorinen keino, Gish gallop eli ”Gishin laukka”. Taktiikkana on esittää nopeasti suuri määrä väitteitä, jotta niiden kaikkien kumoaminen olisi käytännössä mahdotonta. Se on nimetty kreationisti Duane Gishin (1921-2013) mukaan, sillä hän käytti aktiivisesti kyseistä taktiikkaa. Ideana on, että heikkojen ja mahdollisesti epätosien argumenttien esittäminen vie ehkä 20 sekuntia, mutta niiden huolellinen tarkistaminen voi viedä 20 minuuttia. Tämä keskustelutaktiikka on sukua merileijonoinnille, josta puhuin edellisellä videolla. Molemmissa tapauksissa vastapuolta kuormitetaan esittämällä jatkuvasti uusia väitteitä tai vaatimuksia eli tehdään ikään kuin palvelunestohyökkäys.
Taustalla on myös useita psykologisia ilmiöitä. Kun ihmisen työmuisti kuormittuu väitevyöryn vuoksi, argumenttien huolellinen arviointi vaikeutuu. Toisaalta suuri määrä väitteitä voi luoda vaikutelman, että ”tässä täytyy olla jotain perää”. Lisäksi tiedetään ns. Illusory truth effect, jonka mukaan tuttu tai usein toistuva väite alkaa helposti tuntua uskottavammalta riippumatta siitä, onko se tosi.
Mitä tehdä, jos kohtaat Gish gallopin? Älä yritä kumota kaikkia väitteitä kerralla. Todistustaakka on väitteen esittäjällä. Pyydä häntä perustelemaan yksi väite kerrallaan. Pysykää yhdessä aiheessa ennen kuin siirrytte seuraavaan. Jos keskustelu muuttuu loputtomaksi väitetulvaksi, siihen ei ole pakko osallistua. Vastapuolen tavoitteena voi olla väsyttää sinut ja sitoa huomiosi epäolennaisuuksiin.
Argumentin laatu ratkaisee – ei argumenttien lukumäärä. Argumentaatiovirheet osa 10.